Nyt se on ohi. Viime vuonna, kesäkuun ensimmäisenä päivänä soittelin sydän tykyttäen tärkeän puhelun, kirkko olisi saatava varattua. Vuosi toi mukanaan myös muuta odotusta. Rakas pieni poikamme ilmoitti tulostaan. Niin sitä sit oltiin ja odotettiin. Odotettiin masun kasvamista, vauvan syntymistä perheemme jäseneksi sekä tietenkin myös heinäkuuta, jolloin saisimme sanoa toisillemme sen tärkeän sanan; "Tahdon". Helmikuussa näki päivänvalon pieni rakkauden hedelmämme, rakas poikamme. Ristiäisiä juhlimme vielä avoparina, ja samalla ensimmäistä kertaa äitinä ja isänä.

Viimein koitti se kauan odotettu heinäkuukin ja mitä pikimmin tuli myös se Suuri päivä. 10.7.2010 astelin kampaajalle ja meikkaajalle. Jännitystä en tuntenut lainkaan. Kaasoni tuli poikani kanssa minua kampaajalta hakemaan, jotta pääsisimme hotelliin pukeutumaan. Vieläkään ei jännittänyt yhtään. Viimein olin pukeutunut (siskoni tyttären sanojen mukaan) prinsessaksi.

Ennen vihkimistä meistä otettiin valokuvaajan toimesta valokuvia ihanaisissa kirkon pihassa olevissa maisemissa.

Viimein kello rupeni lähenemään H-hetkeä. Edelleenkään ei jännittänyt. Siskoni toi poikani luokseni antamaan tsemppausta ;) Mieheni oli bestmaninsa ja papin kanssa sakastissa minun odotellessa nurkantakana, asehuoneessa, yrittäen pysyä piilossa vierailta. Isäni käsipuolessa prinsessa Ruususen häämarssin tahtiin astelin pitkin kirkonkäytävää mieheni luokse. Tilaisuus oli lyhyt, mutta kaunis. Nyt on edessä kaikkien korttien uusiminen uudelle nimelleni ja haasteena oppia lausumaan nykyinen nimeni, eikä vanhaa nimeä ;) Niin ja allekirjoittamista tarvinnee hiukan harjoitella.. ;)

 

kuvat otettu muutamia päiviä hääpäivämme jälkeen.. Hääpäivänämme oli muuten ihanan aurinkoinen :)

Lisätään viel sen verran, et koko päivänä en sit kokenutkaan tarvetta jännittämiseen. Ehkä hiukan mietin, et miten mahtaa ääneni kuulua kirkossa, jossa ei ole äänentoistoa käytössä ;)